Kohtalosi on paikkasi maailmassa, sinun osuutesi elämän näytelmästä. Elä kohtaloasi, kulje polkuasi ja anna lahjaasi maailmalle. Huomaat miten oikeat ihmiset ilmestyvät, oikeat tilanteet syntyvät, ja asiat alkavat virrata.
Mutta harvoin pystymme analysoimalla tietämään, mikä tuo tehtävä on.Kohtaloaan ei voi järkeilemällä luoda. Kohtalo paljastuu ja se täytetään elämän polkua kulkemalla. Luonnon viisautta kuulemalla.
Itämerensuomalaisten kansojen runoissa metsä ei ollut maisema tai resurssi, vaan suhde. Metsään ei menty vain ottamaan. Sinne mentiin pyytämään.
Pyydellen.
Liehitellen.
Lahjoen.
Runot eivät useinkaan puhuttele metsää suurena äitinä, vaan rakastajana. Metsän halutaan mieltyvän ja korven kostuvan.
Äidin rakkaus on lähes ehdotonta. Se kestää paljon.Äidillä on lähtökohtainen velvollisuus hoitaa lapsiaan. Lapsen ei oleteta antavan samassa mitassa takaisinpäin. Se ei kuulu tuohon suhteeseen. Rakastajien välinen suhde taas on herkempi ja elävämpi. Se vaatii huomiota, vastavuoroisuutta ja läsnäoloa. Rakastajien välillä on virta: minä annan, sinä annat, ja suhde syvenee. Emme anna samoja asioita tasapäisesti, kummallakin on oma annettavansa ja eri hetkinä eri mitassa. Mutta vastavuoroisuus on sisäänkirjoitettu suhteeseen.
Juuri tätä virtaa kuvaa lahjatalouden ajatus, jota on pohtinut Charles Eisenstein. Lahjataloudessa arvo ei synny hinnasta eikä sopimuksesta. Arvo syntyy suhteesta. Kun annamme lahjan, emme vain siirrä esinettä tai palvelusta toiselle. Me vahvistamme yhteyttä.
Lahja kutsuu vastalahjaa, ei velvollisuutena, vaan kiitollisuuden liikkeenä. Näin syntyy lahjojen kierto, elämän virta.
Tämä ei koske vain ihmisten välistä taloutta. Sama periaate näkyy luonnon kanssa elämisessä.
Suomalainen kulttuurintutkija Kaarina Kailo on kirjoittanut siitä, miten monissa vanhoissa kulttuureissa elämä perustui lahjatalouteen: jakamiseen, hoivaan ja keskinäiseen riippuvuuteen. Luonto ei ollut ulkopuolinen varasto, vaan yhteisön jäsen. Sen kanssa elettiin suhteessa.
Suhde tarvitsee hoitoa.
Siksi metsälle laulettiin, sitä puhuteltiin
Suomen Kansan Vanhat Runot kertovat, kuinka metsälle annettiin lahjoja. Uhrilahja ei ollut sattumanvarainen ele, vaan jotain, mikä tuntui. Lahja, joka maksoi vaivaa. Lahja, joka kertoi: tämä suhde on minulle tärkeä.
Ensimmäinen saalis saatettiin antaa takaisin metsälle. Ensimmäinen kala, ensimmäinen marja, ensimmäinen riista. Osa siitä, mitä saatiin, palautettiin takaisin kiertoon.
Tämä ei ollut taikauskoa. Nämä uhrilahjat olivat suhteen hoitamista, rakkauden tekoja.
Moderni ihminen on usein unohtanut tämän. Metsään mennään kuin varastoon. Otetaan mitä löytyy ja palataan kotiin. Mutta suhde ei synny ottamalla. Suhde syntyy vuorovaikutuksesta.
Ehkä suurin lahja, jonka nykyihminen voi antaa metsälle, on aikansa.
Kun lähdet metsään, pysähdy hetkeksi. Kuuntele. Anna metsälle huomiosi. Laula, loitsi, kiitä.
Liehyttele.
Rakastajan ovelle saapuessasi et vain marssi sisään ja rojahda sohvalle. Ehkä viet kukkia. Ehkä tuot jotain yhteistä jaettavaa.
Sama pätee metsään.
Kun metsää lähestyy rakastajana, vastuu muuttuu. Otat vastuun suhteestanne. Metsä kuulee. Vesi muistaa. Puut kertovat.
Metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Anna rakkautesi, anna rohkeutesi, anna ilosi. Miellytä metsää. Metsä antaa kaiken mitä tarvitset, jotta voi jakaa tuota lahjaasi maailmalle.
Mielikki, metinen emäntä,
Metän_piika pikkuruinen,
Aukasem_metinen aitta,
Metäm_puot’ poukauta’
Minum metälle mäntyyń,
Korvellek_kohottuvań!
SKVR VII5 loitsut 3292.
Kiihtelysvaara. Hakulinen n. 137. -91.
Uskali. Antti Niiranen, keski-ijässä. Mp. Tohmajärvellä.
Lähteet:
www.skvr.fi
https://www.kaarinakailo.info/
https://charleseisenstein.org/
Sauna-Akka, perinnesaunottaja Laura Foon tutkii itämerensuomalaista perinnettä käytännöllisestä ja lahjatalouden periaatteisiin pohjautuvista lähtökohdista. Mielikin metsä on Sauna-Akan koti, josta hän ammentaa työhönsä saunottajana. Tätä aarreaittaa hän haluaa avata myös kaikille muille kiinnostuneille Mielikin metsän tarinoissa.