Kohtaloa etsimässä

Kohtalo. Sana, joka on kulkenut mukana suomalaisessa kansanperinteessä vuosisatojen ajan. Kohtalo ei välttämättä tarkoittanut ennalta määrättyä tulevaisuutta, vaan ihmisen paikkaa elämän suuressa näytelmässä. Elämä nähtiin polkuna, jolla kuljettiin oikeaan suuntaan tai eksyttiin. Rituaalit, elämänkaaren siirtymäriitit ja vuodenkierron rituaalit ovat olleet suuntaviittoja tällä elämänpolulla, kohtalon tiellä.

Nykyään sana arpominen tuo helposti mieleen sattuman tai loton. Vanhassa suomalaisessa perinteessä arpominen oli kuitenkin paljon enemmän. Se oli tapa kysyä neuvoa näkymättömältä maailmalta, luonnolta, esivanhemmilta ja suurelta Luonnolta. Arpomisen tarkoitus ei ollut ennustaa tulevaisuutta viihteen vuoksi, tai taikauskoisuuden takia, vaan löytää oikea suunta elämään. Kohtalo alkoi siitä, että vauva sai nimen arpomalla, eli merkkejä kuuntelemalla mikä oli oikea nimi lapselle. Nimi on enne.

Elämän polulla

Suomalaisessa maailmankuvassa kaikki ympärillä oleva saattoi kertoa jotain tulevasta. Taivas, eläimet, linnut, sää, tuli, vesi ja metsä olivat täynnä merkkejä. Tarkkailemalla niitä ihminen pyrki elämään sopusoinnussa luonnon rytmin kanssa.

Ensimmäinen keväällä nähty muuttolintu ennusti tulevaa vuotta. Pihlajan marjoista katsottiin tulevan talven lumisuutta. Tähtien, planeettojen ja kuun vaiheita seurattiin tarkasti, ja niiden nähtiin vaikuttavan niin kylvöihin, kalastukseen kuin ihmisen terveyteen ja elämäänkin.

Kyse ei ollut pelkästä taikauskosta. Kyse oli tavasta pysähtyä kuuntelemaan maailmaa.

Suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan lukuisia erilaisia arpomisen ja ennustamisen tapoja. Monet niistä liittyivät elämän suuriin kysymyksiin: avioliittoon, satoon, terveyteen, matkoihin ja tulevaan vuoteen.

Juhannuksena kerätään kukkia tyynyn alle ja uutena vuotena valetaan tinaa. 

Monet näistä tavoista elävät edelleen juhannusperinteissä tai uudenvuoden tavoissa, vaikka niiden alkuperäinen merkitys on usein unohtunut.

Tietäjät ja arpojat

Suomalaisessa kansanperinteessä tietäjät, noidat, parantajat ja arpojat eivät olleet taikureita siinä mielessä kuin nykyään helposti ajatellaan. He olivat ihmisiä, jotka tunsivat luonnon rytmit, symbolit ja ihmismielen.

He käyttivät monenlaisia välineitä: kiviä, luita, oksia, vettä, tulta, unia, loitsuja ja luonnon merkkejä. Mutta tärkein työkalu oli kokemus, kyky astua erillisyyden rajojen toiselle puolen, nähdä yhteys ja ykseys ja auttaa toista löytämään takaisin omalle polulleen.

Ehkä juuri siinä piilee arpomisen syvin merkitys.

Ei tulevaisuuden ennustamisessa. Vaan elämänpolulla navigoinnissa. Sauna tarjoaa siihen edelleen yhden maailman parhaista paikoista. Saunan hämärässä, kohtumaisessa lämpimässä kosteudessa on mahdollista löytää suunta.

Ehkä kohtalo ei olekaan jotain, mikä odottaa meitä tulevaisuudessa.

Ehkä se on polku, joka avautuu askel kerrallaan.