Runomitta ja luonnon rytmit

Runomitta, miksi sillä on väliä? Mitä kalevalamitta tarkoittaa maallikolle? Saunottajalle.

Runomitta antaa runolle rakenteen, rytmin ja poljennon.  Nelipolvinen trokee tai kalevalamitta, on vanha runomitta, jota on käytetty monissa suomalais-ugrilaisissa ja itämerensuomalaisissa kulttuureissa. Myös Virossa tunnetaan sama poljento.

Samankaltaisia rytmisiä rakenteita löytyy toki eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi kehtolauluja on jokaisessa kulttuurissa. Niiden tarkoitus on usein sama: rauhoittaa, auttaa nukahtamaan ja tuoda turvaa. Niiden ytimessä on rytmi.

Kahdeksan tavua

Kalevalamitan perusrakenteessa on neljä runojalkaa ja kahdeksan tavua. Kunkin jalan ensimmäinen tavu on painollinen.

Rytmi muodostuu siis hyvin luonnollisella tavalla:

VA-ka | VAN-ha | VÄI-nä | MÖI-nen

Runomitassa myös alkusoinnut eli sanojen alkuäänteiden toistuminen ovat tärkeässä osassa.

Ja runomittaan kuuluu toista, kertaus. Sama ajatus sanotaan uudelleen mutta hieman eri tavalla. Ajatus ikään kuin katsotaan useammasta suunnasta. Sama asia ilmaistaan vähintään kahdella tavalla, jolloin merkitys syvenee ja rytmi vahvistuu.

Runomitassa on jotakin hyvin kiinnostavaa: kielen matematiikkaa.

Matematiikka on yksi tapa kuvata maailmassa olevia taustalla olevia rakenteita, suhteita ja lainalaisuuksia. Samalla tavalla runomitta rakentaa kieleen tietynlaisen rakenteen ja järjestyksen kuin koodin.

Voisiko runomittaa ajatella eräänlaisena kosmoksen koodina, jossa kieli välittää jotakin paljon sanoja syvempää? Kuten geometria kertoo elämänmuodoista, kieli välittää elämän kaavaa.

Rauhoittavat kehtolaulut

Hengityksessämme on rytmi. Sydämessä on rytmi. Luonnossa on rytmejä ja syklejä.

Kun rytmi on luonnollinen, harmoniassa kosmoksen rytmin kanssa, me tunnemme sen.

Meillä tuntuu olevan jonkinlainen sisäsyntyinen kyky tunnistaa harmonia. Meidän ei tarvitse välttämättä analysoida rytmiä ymmärtääksemme, että se tuntuu hyvältä. Keho tunnistaa sen.

Elämä alkaa rytmistä. Sydämen syke. Sikiö rauhoittuu äidin sydämen sykkeen äänestä, tahdista, rytmistä. Tuttua ja turvallista.

Ehkä juuri tästä on kyse myös runomitassa. Saunassa loitsuja ja runoja laulettaessa, olemme kuin sikiö kohdussa, suuren äidin sykkeen voimassa, linjaamme itsemme tuon elämän rytmin kanssa.

Suomessa runomitta tunnetaan erityisesti Kalevalasta. Kalevala on kuuluisa, mutta sen taustalla on paljon vanhempi suullinen runoperinne.

Elias Lönnrot kokosi Kalevalan näistä vanhoista, suullisesti kulkeneista runoista ja runolauluista, jotka noudattivat nelipolvista trokeeta eli kalevalamittaa.

On tärkeää muistaa, että tämä perinne ei syntynyt samalla tavalla kuin nykyajan kielioppi tai runouden säännöt.

Runonlaulajat eivät välttämättä ajatelleet:

”Nyt käytän tätä sääntöä ja tässä kohdassa tarvitsen tämän rytmisen rakenteen.”

He tunsivat sen. Se oli luonnollista. Elettiin luonnossa, luonnosta, joten kieli kumpusi tästä yhteydestä. Se oli heille kielen luonnollinen rytmi.

Rytmi ja rakenne olivat osa elävää kieltä ja suullista perinnettä. Sitä ei tarvinnut ensin analysoida, jotta sitä voisi käyttää.

Ehkä juuri tämän vuoksi runomitta voi välittää jotakin, mikä menee sanojen merkityksen tuolle puolen.

Se on rytmiä ja värähtelyä.

Sama ilmiö on läsnä kehtolaulussa. Äiti laulaa lapselleen rauhoittavaa laulua. Lapsi ei ymmärrä sanojen merkitystä lainkaan. Silti jokin tapahtuu. Rytmi rauhoittaa. Toisto luo turvaa. Äänen värähtely kannattelee.

Parantajien salainen ase — runolaulu ja loitsu

Hermosto voi ikään kuin palautua rytmin mukana.

Ehkä juuri tätä varten ihminen on käyttänyt rytmistä kieltä niin monissa kulttuureissa.

Emme käytä sitä ainoastaan välittääksemme tietoa, vaan myös välittääksemme rytmiä. Välittääksemme jotakin ikuista. Sen saman rytmin, jonka tunnistamme hengityksessä, sydämenlyönnissä, luonnon sykleissä ja kehtolaulussa.

Kalevalamittaisia loitsuja ja runoja käyttämällä puhuu nuo suuremmat suut kautta. Ikiaika on läsnä ajattomasti, paikattomasti.