Voiko kulttuuriperintöä omistaa?
Etymologia kertoo sanojen ja kielen tarinaa. Tämä tarina on täynnä lainasanoja. Sanoja on lainattu tuhansien vuosien ajan. Kieli kumpuaa kulttuurista. Lainasanat, vaikutteet kieleen, kertovat jaetusta kulttuurista ja aineettomasta perinnöstä. Yhteisestä, jaetusta.
Miksi meillä on tarve omistaa?
Kun puhumme kulttuuriperinnöstä, puhumme usein siitä, kenelle jokin kuuluu. Kuka saa käyttää tiettyä symbolia, harjoitetta, menetelmää tai tarinaa? Kuka saa opettaa sitä ja kuka ei? Kenellä on oikeus määritellä, mikä on aitoa ja mikä ei?
Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta niiden rinnalle voisi nostaa vielä yhden:
Voiko kulttuuriperintöä ylipäätään omistaa?
Omistamisen tarve kumpuaa ehkä osittain kunnioituksesta. Haluamme suojella jotakin, koska pidämme sitä arvokkaana. Haluamme myös kunnioittaa perimyslinjoja ja kansoja, joiden kulttuuria lähestymme. Mutta voiko sen taustalla olla myös pelko? Pelko siitä, että jokin katoaa, muuttuu tai otetaan meiltä pois?
Ehkä omistamisen tarve liittyy myös syvempään tapaamme hahmottaa itsemme. Olemme oppineet ajattelemaan maailmaa asioina, jotka voidaan rajata, nimetä ja omistaa. Perustamme käsityksen todellisuudesta rajalliseen mitattavaan materiaan. Kaikki on mitattavissa. Kaikki on purettavissa osasiin. Maailma on resurssi. Myös tieto voi muuttua resurssiksi, jota hallitaan.
Mutta kaikki kulttuurit eivät ole rakentuneet tämän ajatuksen ympärille.
Monissa perinteissä tieto, taidot, tarinat ja maailmankuvat ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle ennen kaikkea jakamisen kautta. Suullisena perinteenä. Tekemisenä. Havainnointina. Yhteisenä muistina. Elettynä elämänä, vuorovaikuttavassa alati kokemusta luovassa maailmassa.
Tieto ei välttämättä ole ollut jonkun yksityistä omaisuutta, vaan jotakin, jonka kanssa eletään ja jota kannetaan eteenpäin.
Miten ymmärrämme menneisyyden?
Kun puhumme muinaisista kulttuureista, käytämme helposti sanoja kuten primitiivinen tai alkukantainen. Käsityksemme ajasta lineaarinen, kaikki on alkanut joskus ja kehitys jatkuu jatkumistaan.
Saatamme ajatella, että ihmiset ennen meitä loivat mytologioita, koska he eivät vielä tienneet, miten maailma todellisuudessa toimii. Tarinat olivat yrityksiä selittää asioita, joihin ei ollut vielä tieteellisiä vastauksia.
Mutta entä jos tämä kertoo enemmän meidän maailmankuvastamme kuin heidän? Entä jos mytologia ei ollutkaan vain tiedon puutteen synnyttämä selitys, vaan toisenlainen tapa ymmärtää todellisuutta? Tapa hahmottaa ihmisen suhdetta luontoon, aikaan, kuolemaan, yhteisöön ja näkymättömään.
Lähestyessämme vierasta tai erityisesti muinaista kulttuuria, voisimme kysyä: Mitä he näkivät, mitä me emme enää näe? Mitä he kokivat? Millainen heidän todellisuutensa oli? Mikä heille on tärkeää?
Kunnioitus on sitä, että aidosti näemme eri kielet ja kulttuurit yhtä valideina. Ymmärrämme niiden kumpuavan erilaisista maailmankuvista. Maailmankuva, intuitiivinen kokemus maailmasta on pohjana kulttuurille, josta kieli kumpuaa. Voimmeko koskaan kunnioittaa eri kulttuuria, ajassa tai paikassa eri kulttuuria, jos alitajuisena oletuksena meillä on, että oma todellisuutemme on se oikea, tosi?
Jakaminen läpi paikan… ja ajan!
Kun puhumme kulttuurisesta jakamisesta, ajattelemme usein eri kulttuureja ympäri maailman. Yksi kulttuuri kohtaa toisen. Tieto liikkuu ihmisten, alueiden ja yhteisöjen välillä. Opimme toisiltamme.
Mutta voisimmeko ajatella jakamista myös läpi ajan?
Voimmeko jakaa jotakin myös niiden ihmisten kanssa, jotka elivät satoja tai tuhansia vuosia ennen meitä?
Emme tietenkään voi kysyä heiltä, mitä he tarkoittivat. Emme voi tietää kaikkea heidän kokemuksestaan. Meillä on aina rajallinen näkökulma. Mutta voimme kuunnella sitä, mikä on säilynyt. Voimme tarkastella heidän työkalujaan, rakennelmiaan, rituaalejaan, mytologioitaan ja tapojaan olla suhteessa ympäröivään maailmaan.
Ei välttämättä siksi, että haluaisimme tehdä niistä omiamme. Vaan siksi, että voisimme oppia niiden kautta jotakin ihmisyydestä. Ehkä kunnioitus onkin ymmärtämistä. Ymmärtämistä, eli oikeasti kokemuksen kautta todeksi luotua tietoa.
Kulttuuriperinnön kunnioittaminen ei ehkä aina tarkoita sen ulkoisten piirteiden suojelemista tai omistamista. Ehkä se tarkoittaa ennen kaikkea pyrkimystä ymmärtää. Mistä jokin harjoite kumpuaa? Miksi tietty työkalu on syntynyt? Millaista suhdetta maailmaan jokin rituaali ilmaisee? Mitä mytologia kertoo ihmisestä, joka sen kertoi?
Ja ennen kaikkea:
Millaisessa todellisuudessa nämä asiat ovat olleet merkityksellisiä?
Kun ymmärrämme tämän, emme ehkä enää näe kulttuuriperintöä kokoelmana asioita, jotka voidaan ottaa haltuun. Alamme nähdä sen suhteena. Suhteena ihmisen ja maailman välillä. Suhteena sukupolvien välillä. Suhteena meidän ja niiden välillä, jotka olivat täällä ennen meitä. Ehkä meidän ei tarvitse omistaa kaikkea, mitä kohtaamme. Ehkä voimme oppia jakamaan myös sitä, mikä ei koskaan ollut meidän omaisuuttamme.
Myös yli ajan.
Mielikin metsän tarinat
Sauna-Akka, perinnesaunottaja Laura Foon tutkii itämerensuomalaista perinnettä käytännöllisestä ja lahjatalouden periaatteisiin pohjautuvista lähtökohdista. Mielikin metsä on Sauna-Akan koti, josta hän ammentaa työhönsä saunottajana. Tätä aarreaittaa hän haluaa avata myös kaikille muille kiinnostuneille Mielikin metsän tarinoissa.